Kirjoittanut Lmp

Kävelen kotiin. Sataa. Sataa niin paljon, että koko Arkangel tuntuu hukkuvan. Ukkostaakin. Minulla on sentään sateenvarjo. Nyt jälkeenpäin harmittaa vietävästi, etten antanut sitä sinulle. Vaikka lähditkin raitiovaunulla kotiin, en usko sinun selviävän kastumatta kotiin. Ikävää. Mutta onneksi olen onnellinen.
Me kävelimme puistossa koko iltapäivän. Puhuimme ja pidimme kädestä. Satoi: välillä tihkutti, toisinaan ryöppysi. Pienen sateenvarjon alla me toisiimme painautuneina hiivimme syksyn puidenrankojen alla, tallaten hiekkatiellä keltaisia lehtiä. Sinä sanot aina, että iltapäivän hengityksen kuulee. En koskaan ollut ymmärtänyt mitä oikein tarkoitat sillä, mutta nyt se selvisi. Minä kuulin.

Ja vaikka tässä metsässä kasvaakin vain yksi puu, en löydä koskaan kotiin.



- Romanttinen, syksyinen pikku tarina, jossa on outo loppu. Kirjoittaja osaa vangita lukijan luomansa tunnelman pauloihin.


edellinen raapale | takaisin kilpailusivulle | seuraava raapale