Kirjoittanut Hienoa

Miehen käsistä suortuvat leijuivat alas.
Kultaiset lumihiutaleet.
Kyyneleet olivat jo kuivuneet.
Kohta sydänkin hiljentynyt.
Kerran sade vapautti tytön, katkaisi paperisen talutushihnan. Hän juoksi metsään. Kylmänä talvi-iltana hänet löydettiin. Hiukset hajallaan, katse tähdissä. Kaulalla viipyilleet vieraat kädet, eivät hellät.

Arkun kansi oli lohduttomampi, kuin kylmät kasvot, siniset silmät.
"En saa niitä kiinni", apupoika valitti hädissään.
"Jätät ne auki, ne omaiset sitä kantta avaa."
"Se on kaunis."

Minua palelsi seitsemänä iltana yhdestätoista. Menetin
käteni
hiukseni
kasvoni
tunteeni
kauneuteni
sisältä ja ulkoa.
Minun vuoroni katsella ylhäältä. Minun vuoroni vihata sinua, ystäväiseni. Älä unohda koskaan, rakas, kun elämä sammuu. Miltä tuntuu, kulta? Oletko vahva?



- Koskettava, tulkinnanvarainen tarina. Kauniita kielikuvia ja heliseviä sanoja, joka toisaalta tuo hieman miinustakin. Otsikot olivat hienoja, ja niistä sai yhdistelemällä mielenkiintoisia lauseita. Runoutta enemmänkin kuin rääpäle, mutta hyvää sellaista.

- Minä pidin tästä. Runollinen teos, ajatuksia pienistä hetkistä. Väliotsikot ovat paikallaan.


edellinen raapale | takaisin kilpailusivulle | seuraava raapale