Kirjoittanut Maatissi

Katsoen ovelle hän tumppaa mahorkkasätkän työpöytäänsä ja lausuu adjuntantilleen: ”Olen ampunut tässä sodassa enemmän omia kuin saksalaisia.” Viimeinen kynttilä palaa loppuun. Enää en erota majurin nokisia vaatteita ja kokarditonta hattua. Huone on silti valoisa aika ajoin, kranaatit välähtelevät ikkunalasien takana kuin salamat. Nyt sataa eikä saksalaisten tykkien suuliekkejä näe, mutta siellä ne ovat, kovin lähellä.

Kaikki kellot Kiovassa ovat pysähtyneet, ne näyttävät samaa aikaa. Mutta siitä ei ole meille iloa, sillä kukaan ei tiedä edes mikä päivä on. Ja niin me menemme ulos ja lastaamme viimeiseen toimivaan kuorma-autoomme haupitsien pyörät ja kiväärien lukot. Mutta 1200-luvun ikonit ja krusifiksit me jätämme.



- Mainio tunnelma, ja hyvin rakennettu kokonaisuus. Varsinkin loppukappale on hyvä. Tässä on oikea paikan ja tilan tuntu.

- Mielenkiintoinen ote; elämänläheinen tulkinta. Aito kirjoitus. Kirjoittaja on saanut yllättävän paljon tunnelmaa noinkin lyhyeen tekstiin - varmasti saman verran kuin moni keskinkertainen kirjailija saa täyspitkään romaaniinsa.


edellinen raapale | takaisin kilpailusivulle | seuraava raapale